”Saa heittää”

 , Vasuri

Kentällä on lapsia. Katsomossa on heidän vanhempiaan, jotka rakastavat lapsiaan. Vaihtopenkillä on aikuisia ihmisiä, jotka tietävät, että heillä on vastuullinen tehtävä lasten valmentajina ja kasvattajina. Miten on mahdollista, että näin hyvistä lähtökohdista voi tulla niin rumaa jälkeä?

”Toi numero viisi ottaa koko ajan askeleita!”

”Mene ohi siitä, toi pakki on niin hidas!”

”Laita saa heittää!”

”Ei mee!”

”Ei jumalauta, punainen kortti tolle, eikä koskaan enää kentälle!”

”Tuomari, helvetin kusipää!”

Pelistä ja vuodesta toiseen isot ihmiset istuvat katsomoissa huutelemassa lannistuksia lapsille. Isot ihmiset, joilla useimmilla on omia lapsia, tai vähintään omia lapsuusmuistoja siitä, miten iso asia jokin yksittäinen tyhmä huuto voi olla.

Olen junnuvalmentajana lukemattomat kerrat lohduttanut esimerkiksi kaksiminuuttisen saanutta aloittelevaa käsipallotyttöä, joka on paitsi repäissyt vastustajaa rumasti mutta tahattomasti kädestä lisäksi saanut kuunnella jonkun äijän (sukupuoli ikävä kyllä merkitsevä) raivokohtauksen katsomosta. Pahimmillaan kohtaus on tullut vastustajan valmentajalta, joka on rynnännyt kentälle asti huutamaan ja jatkanut purkaustaan pelin jälkeenkin. Lapsi on itkenyt, kokenut itsensä huonoksi ja kelvottomaksi, ja seuraavissa parissakymmenessä puolustustilanteessa ei olekaan sitten uskaltanut koskeakaan vastustajaan. Ja tuntenut itsensä entistäkin huonommaksi.

Olen yrittänyt rohkaista arkoja lapsia heittämään, vaikka katsomosta kuuluisikin joka kerta, että ”antaa heittää, ei mene”. Olen korostanut heille, että tuomari päättää, oliko fintissä liikaa askeleita, ei joku huutelija. Olen sanonut joukkueelleni, että vaikka siltä näyttää ja kuulostaa, tämä ei ole elämän ja kuoleman kysymys, kävi miten kävi.

Kyllä, katsomokäytöksestä voi olla pienelle käsipalloilijalle henkistä haittaa, mutta sitäkin enemmän olen ihmetellyt, miten noloja ja säälittäviä ne huutelijat jo ihan itsessään ovat. Mikään ei aiheuta käsipallossa yhtä paljon myötähäpeää kuin naama punaisena keuhkoava iskä, joka suhtautuu johonkin D-junnujen Nalle-cupin jumbofinaalin lopputulokseen kuolemanvakavasti.

Urheilussa elää omituinen myytti, että ”ottelun tiimellyksessä tunteet aina kuumenee” ja että se on ihan ok ja sitä paitsi merkki lahjakkuudesta ja ”oikeasta asenteesta”. Tuosta myytistä johdetaan edelleen, että raivokohtauksia ja muuta huonoa käytöstä pitää katsoa läpi sormien, ”se kuuluu lajiin” – jorinaa adrenaliinista – ja että vain urheilusta mitään ymmärtämättömät kukkahattutädit jaksavat kitistä.

Myyttiä hellitään kaikessa urheilussa, pikkunaperoista ammattilaisiin, koska sen ansiosta ihmiset pääsevät vähän helpommalla: saa taantua itseään hallitsemattomaksi pikkulapseksi ja uskotella itselleen ja toisille, että se on normaalia käytöstä. Koska urheilun parissa noita lapsen tasoisia ihmisiä on paljon, on syntynyt hiljaisesti hyväksytty kirjoittamaton sääntö, että sikailuun ei puututa kuin poikkeustapauksissa.

Tässäpä newsflash:

  1. On täysin mahdollista hallita itsensä ja käytöksensä myös urheilutapahtumassa, sekä kentällä että katsomossa. Perseily ei ole mikään kovan fyysisen pelin välttämätön sivutuote.
  2. Käytöksensä hallitseminen ei tarkoita, että suhtautuisi lajiinsa välinpitämättömästi. Se tarkoittaa vain sitä, että on kypsä ja järkevä, ehkäpä henkisesti kestävämpi urheilijakin.
  3. Paskan käytöksen kierteestä päästään pois vain sillä, että aikuiset opettelevat ensin hillitsemään känkkäränkkänsä. Muuten perinne siirtyy väistämättä aina seuraavalle sukupolvelle.
  4. Jos urheilu taas on pakko pitää keskenkasvuisten hölmöjen pakopaikkana, säästäkää edes lapset! Menkää aikuisten otteluihin, tuolla miesten lätkäpeleissä esimerkiksi on paljon kaltaisianne ja kekseliäitä solvaushuutoja. Lasten ja nuorten urheilussa on mukana myös lapsia, jotka eivät tähtää sinne ”tunteet kuumenee” -huipulle vaan haluavat vain kokemuksia ja elämyksiä. Heillä on oikeus siihen, ja kellään ulkopuolisella ei ole oikeutta pilata heidän harrastustaan.
  5. Tätä on varmaan vaikea uskoa, mutta yksikään tuomari koskaan ei ole alkanut tuomita paremmin sen jälkeen, kun sille on raivottu jostain virheratkaisusta. (Mutta kun aikanne raivoatte, se tuomari saa tarpeekseen, laittaa pillin naulaan, ja jonain päivänä uusia tuomareita, huonoja saati hyviä, ei enää ole. Suomalaisessa käsipallossa ollaan jo todella lähellä tätä tilannetta.)
Aiheeseen liittyvät kirjoitukset
  • thumba

    Dodii, taas yks kukkahattutäti on kirjoittanut!:)
    Totta, kirosanat pois kentältä ja junnupeleissä myös katsomosta! Mutta, tunteet pois urheilutapahtumasta??! ”Älä vaan näytä tunteitas”. ”Pidä ne kaikki sisälläs”?!!! Come on, bullshit! Hups, oliko toi kirosana…:D

    • Joanna

      Ja taas yksi, jonka mielestä tunteiden näyttäminen = huono käytös.

  • Andreas Lindlöf

    Aloitan sillä että loistava kirjoitus Vasurilta. :)

    Ja samalla kommentoisin aikasempaa kommentointia että en usko että Vasuri toivoo saavansa tunteet pois, vaan että hän toivoo että aggression ja sen osoittaminen ikävällä tavalla pois, ja varsinkin aikuisten joiden pitäisi pystyä hillitsemään itseään ei lasten korville kuuluville sanoilla.

    Itse olen ymmärtänyt ainakin sen että ero aikuisen ja lapsella välillä on se että aikuinen osaa käyttäytyä, hillitä itsensä sekä osoittaa esimerkkiä tietoisesti, tosin voihan se olla että olen täysin ulalla minäkin. ;)

    Hyvää käsipallokauden jatkoa kaikille tasavertaisesti ja kannustetaan hyviä suorituksia ja tsempataan jos tulee mokia. Käsipallo on iloinen asia!

  • Pantse

    Kiitos hienosta kirjoituksesta! Minusta kaikkiin pallopeleihin kuuluu tunteet esimerkiksi siten, että maalin tehtyään voi karjaista ja tuulettaa, ja epäonnistuttuaan voi kerätä kiukkua niin että seuraavan kerran onnistuu. Mutta ei koskaan niin että suuttuu tuomarille, kanssapelaajalle tai etenkään niin että huutelee katsomosta solvauksia. Ja lasten peleissä tällaisen tekeminen on todella törkeää. Musta me kaikki voitais ottaa vastuuta niin, että lasten peleissä menisimme katsomossa puhumaan niille, jotka huutelullaan pilaavat lasten pelin ja jopa tulevaisuuden lajin parissa.

  • Manteli

    Kiitos Vasuri kirjoituksesta. Itse käsipallon parissa yli 35 vuotta mukana olleena, ensin pelaajana ja sitten joukkueenjohtajana, myönnän itsekin välillä provosoivan vastustajien pelaajia pienillä huudoilla. Mutta kyseessä on yleensä B-junnu tai vanhempi pelaaja.
    Kyllä katsomossa olevat vanhemmat pitäisi ainoastaan kannustaa omia pelaajia eikä keskittyä vastustajien pelaajien solvauksiin. Jossain vaiheessa pelaaja voi ilmoittaa vanhemmille, että en halua teidän tulevan katsomaan otteluita ja vanhemmat ihmettelevät mistä tämä voi johtua. Siinä vaiheessa vanhemmat voivat vain katsoa itseään peiliin.
    Tai sitten vaihtoehtoisesti vanhemmat voisivat käydä tuomarikurssin, niin osasivat hiukan sääntöjä.

  • Erittäin hyvin sanottu. Liian usein totta.

  • Ex-käsipallisti

    Vahvasti samoilla linjoilla vasurin kanssa.

    Lapsena en hirveästi reagoinut katsomo/isukki huutelijoihin pelatessa ja mielikuvani on, ettei ongelma ollut samaa luokkaa silloin, ainakaan käsipallossa. Tunnistettava kylläkin. Yhdessä tappio niskassa poistuttiin hallilta pelaajat, valmentaja ja taustajoukot peiliin katsoen. Tuomareita saatettiin sadatella matkalla Ruskeasuolta Myrtsiin jos matsi oli tiukka ja oikeusmurha oli mielestämme tapahtunut. Varmasti silloinkin tapahtui edellä mainittuja ylilyöntejä, mutta junnupelaajan korvaan ne kuulostivat vain siltä, ettö joukkueena taistellaan.

    18 vuotiaana valmensin ekaa kertaa e-junnuja törmäten päsmäröiviin isukkeihin, jotka tulivat suputtamaan poikiensa peliajan puolesta.

    Aikuisiän peliuran aikainen katsomohuutelu käsipallon mestaruussarjassa oli mielestäni asiaan kuuluvaa älämölöä, osa laji- ja urheilukulttuuria. Parhaiten muistuu mieleen Karjaalla turpiinottaeessa erätauolla kuuluneet ”uudet jaot” – huudot, kun huutoihin oli hyvä peruste. Pukukopissa tosin omaa kädettömyyttään oli tapana laittaa tuomareiden tulkintojen piikkiin aikaa reippaalla kädellä. Pahimillaan salaliittoteoriat tuomareiden asenteellisuudesta lähentelivät skitsofreniaa. Mölysin toiki itse joukon jatkeena. Ihan kuin olisimme koviakin staroja.

    • Ex-käsipallisti

      Dumarina peliuran jälkeen urputtajien äänet kantautuivat paremmin kentälle. Äkkiä tuli havahduttua siihen negatiivisuuteen mitä äänivalli kentälle kantaa. Junnumatsit, aikuisten divarit, ikämiehet ja naiset – aika paljon arjen turhautumia sinne tullaan purkamaan. Junnupuolella vielä tapakulttuuria jatkamaan.

      Isänä haluaisin kuitenkin lapseni joukkueurheilun pariin, kaikesta huolimatta. Voisimmeko olla vähän fiksumpia?

      Itse yritän, kun aika koittaa.

Ota yhteyttä

Juuri nyt emme ole linjoilla mutta lähetä sähköpostia niin vastaamme mahdollisimman pian.

Vaikea lukea? Vaihda teksti.