Georgia

Ote vielä julkaisemattomasta kirjasta ”Tuntematon Käsipalloilija”

Georgian kohtasin miesten maajoukkuevalmentaja-urallani neljä kertaa. Vuoden 1995 molemmat EM-karsintaottelut pelattiin Suomessa Georgian heikon taloudellisen tilanteen vuoksi. Helsingissä voitimme lukemin 27-25 ja seuraavana päivänä niin ikään voitto Tammisaaressa 26-21. Niistä otteluista ei mitään muisteltavaa jäänyt.

Vuoden 1997 kohtaamiset EM-karsinnoissa olivatkin sitten ihan toinen juttu. Kotiottelumme pelattiin Helsingissä Pasilassa 30.1.1997. Kovan pelin tuoksinassa tulikin sitten tilanne, missä Georgian tähtipelaajan jalka meni poikki. Vastustajan syyttävä sormi, tai tässä tapauksessa koko joukkueen voimin tapahtunut aggressiivinen hyökkäys, osoitti Thomas Holmbergia. Tilanne äityi niin pahaksi, että vasta poliisien paikalle tulo rauhoitti tilanteen. Peli vietiinkin sitten loppuun niin, että Georgian vaihtopenkin takana seisoi ottelun loppuun asti kaksi virkapukuista poliisia. Ottelun jälkeen vastustaja jakelikin sitten tappouhkauksia pelaajillemme. Se rauhoitti kovasti mieltäni, sillä olimmehan seuraavan päivänä lähdössä kohti Georgiaa pelaamaan vierasottelua. Osa pelaajistamme otti tappouhkaukset niin vakavasti, että kieltäytyivät matkustamasta.

Asiasta keskusteltiin koko ilta hotellissamme ja olimme myös yhteydessä Euroopan liiton silloiseen puheenjohtajaan ruotsalaiseen Staffan Holmgvistiin. Puhuin illan aikana useaan otteeseen hänen kanssaan puhelimessa ja hän oli yhteydessä Georgian liittoon. Mutta vielä yöllä nukkumaan mennessämme meillä ei ollut ”Euroopan liiton takeita turvallisuudestamme”. Staffan oli kuitenkin luvannut asian hoitaa ja sain pelaajat puhuttua ensimmäiselle lennolle. Sovimme, että lennämme ainakin Amsterdamiin asti, mutta viimeistään siellä haluamme nuo kaivatut ”turvallisuustakeet”. Schipolin kentälle sainkin sitten puhelun Staffanilta ja hän vakuutti, että mitään ei tulisi tapahtumaan.

Matka oli kuitenkin vasta alussa. Seuraava järkytys oli astuminen Georgia Airlinesin lentokoneeseen. Se oli järkyttävin lentokone missä olen elämässäni ollut. Kone oli vanhempi kuin roudarimme Mambo Kelkka. Ja Mambokin oli tuolloin jo 50+… Lentokoneen käynnistäessä moottorit, luulimme että kone räjähtää. Kukaan meistä ei ollut kuullut vastaavaa jylinää. No, hengissä selvittiin. Matka kului sinänsä mukavasti, sillä mm. penkeistä puolista puuttui selkänojat. Istualleen saikin mukavan ”makuuasennon” kun pystyi nostamaan jalat edessä olevalle tyhjälle tuolille. Viihdekeskuksena toimi kaapin päällä ollut ihan oikea putki TV ! Reilun neljän tunnin lennon jälkeen koimme myös ikimuistoisen laskeutumisen. Valtavassa energiasäännöstelyssä elänyt pääkaupunki Tbilisi oli sysimusta. Koneen renkaiden osuessa kiitoradalle ei mennyt kuin muutama hetkin, kun kiitoradan valot sammutettiin. Loppumatka ajeltiin pimeydessä.

Terminaaliin päästyämme (joskus yöllä) alkoi sitten ”vieraskoreus”. Meitä pidettiin, muistaakseni pari tuntia kylmässä tilassa, sillä emme läpäisseet passintarkastusta. Viisumeissamme oli ”yllättäen” ongelmia. Jossain kohtaa sitten muuten niin rauhallinen luonteeni petti ja hieman voimakkaammin venäjänkielisin sanakääntein pääsimme tarkastuksesta läpi. Toki sillä ehdolla, että seuraavana päivänä menen Georgian käsipalloliittoon tuon viisumiongelman hoitamaan. Siirryimme bussiin. Oli helmikuun 2. päivä ja ulkona oli yli 20 astetta pakkasta. Georgian liiton paikalle lähettämästä bussista puuttui yllättäen osa ikkunoista. No, ne oli onneksi korvattu pahveilla, joten tukka pysyi päässä. Pipon alla. Matka oli kylmä ja pitkä.

Hotellissa vietimme kolme ratkiriemukasta yötä. Pelaajat söivät huoneissaan kotimaasta tuotuja eväitä ja ainoastaan joukkueenjohto kävi isäntien tarjoamilla lounailla ja illallisilla. Viisumiasiatkin hoidettiin joukkueenjohtaja Markus Lindbergin kanssa kuntoon. Ladan kyydissä Georgian liittoon ja dollarit pöytään. Kuitti saatiin ja takaisin hotelliin. Ei tainnut ne viisumimaksut mennä ihan oikeaan osoitteeseen. Pelaajat eivät tappouhkauksien takia hotellista poistuneet. Harjoitukset vedettiin jääkylmässä, täysin lämmitystä vailla olevassa hallissa. Hanskat kädessä ja pipo päässä. Jalkapalloa.

Itse pelissä tuli esiin sen aikaisen kansainvälisen käsipalloilun koko karmeus. Armenialaiset tuomarit ja romanialainen tarkkailija. Suomen neljä ensimmäistä hyökkäystä päättyi askelrikkeisiin, väkisin ajoihin tai muihin vastaaviin hyökkääjän rikkeisiin. Georgian neljä enimmäistä päättyivät vastaavasti kahteen 7-metrin heittoon, kahteen ulosajoon ja neljään maaliin.

Siinä kohtaa päävalmentajana seisoin kesken pelin jossain noin keskiympyrän paikkeilla ja keskustelin hieman voimakkaimmin sanakääntein tuomareiden kanssa. Suomessa tästä olisi saanut tuhannen markan sakot ja puolivuotta toimitsijakieltoa. Georgiassa tuossa ottelussa minua ei edes ”nuhdeltu” ja peli jatkui. Kaikki tiesivät mikä oli pelin henki. Puoliajalle mentiin tilanteessa 6-15 ja lopputulos 20-27. Se siitä

Itse ottelu Suomessa päättyi voittoomme lukemin 25-20. Kokoonpano oli: Tomi Kurppa, Henrik Lindroos, Björn Monnberg 10 maalia, Teddy Nordling 6, Patrick Westerholm 4, Jarkko Helander 3, Christian Winberg 2, Sebastian Aarnio, Benjamin Ajo, Jan Helander, Thomas Holmberg ja Tomas Westerlund. Vieraspelin soturit olivat suurin piirtein samoja.

Matkasta jäi kuitenkin makea maku suuhun. Ei siksi, että Georgiassa olisi ollut niin helvetin mukavaa. Makeus tuli Sveitsin liiton lähettämästä suklaarasiasta. He kiittivät sitä, että ansiostani heidän peliin oli vaihdettu länsimaalaiset tuomarit sekä tarkkailija.