Junnuvalmentaja, missä olet?
Vantaalla ja varmaan koko käsipallo-Suomessa on taas se aika, kun kasataan joukkueita täyttä päätä. Seura jakaa harjoitusvuoroja, pelaajat odottaa innoissaan harjoitusten alkua, joukkueenjohtajat laskevat tulevan kauden budjetteja ja etsivät valmentajia? Niin, etsivät valmentajia! Käsittämätöntä.
En tiedä kuinka paljon muut seurat kärsivät samasta ongelmasta, mutta meillä Vantaalla se on joka vuotinen keskustelun aihe. On hyvin surullista, kuinka Atlaksen pitkässä historiassa emme ole saaneet luotua toimivaa järjestelmää tuottaa valmentajia omaan käyttöömme. Pelaajia muun muassa edustusjoukkueista eläköityy lähes vuosittain, mutta vain harva, jos kukaan tarttuu valmennuksen haasteisiin. Mistä se johtuu? Eikö seura tue tarpeeksi valmentamiseen ryhtymisessä? Eikö löydy omalta tuntuvaa joukkuetta? Eikö riitä aika? Eikö riitä voimavarat? Toki nykypäivän maailmassa jokainen arvostaa aikaansa yhä enemmän ja enemmän, siksi valmentamiseen ryhtymistä pidetään riippakivenä vaikka se on niitä harvoja tapoja suomalaisessa käsipallossa, kun voit saada edes kulukorvauksia takaisin.
On täysin hullunkurista ajatella, että junioreiden vanhemmat, lapsensa harrastuksen maksajat olisivat valmiita maksamaan isojakin summia hyvästä valmennuksesta, mutta mistä löytyy se valmentaja joka siihen tarttuu. On myös surullista, jos tämän takia käsipallo sekä Atlas menettää harrastajia sekä kokonaisia joukkueita.
Mikä sitten ratkaisuksi? Jos asia olisi helppo ratkaistavaksi se olisi varmaan jo tehty. Itse koen, että seuralla pitäisi olla mahdollisuus palkata vakituinen henkilö, jonka vastuulla asia olisi. Niin kauan kun seura toimii vain talkootyöllä ei parannusta ole luvassa. Yleensä seurassa asiat vielä kaatuvat vain muutamien ihmisten harteille, jotka hukkuu työhön joka puolelta. Toisena vaihtoehtona näen seuran vahvan panostamisen lopettavien pelaajien motivoimiseen valmennuksen pariin. Se ei riitä, että viimeisenä vuotena asiasta mainitaan vaan siitä pitää puhua, motivoida, kouluttaa jo hyvissä ajoin ennen lopettamista. Valmistella siirtymistä kentiltä laidalle. Tämä ei tapahdu vuodessa, ei kahdessa. Se on tapa, mihin tulevaisuuden Kotikylän Kundit ja Kimmat voisivat kasvaa. Tuottaisiko se tulosta, se jäisi nähtäväksi?
Atlaksen edustusjoukkue, kotikylän Kundit on tahkonnut jo usean vuoden kiivaita, välillä tulisiakin otteluita Raaseporin ylpeyttä BK-46:tta vastaan. Välillä on lyöty äijää surutta, koettu ilon sekä surun hetkiä jopa sanailtu lehdistön välityksellä. Tullut ylilyöntejä, mutta kaikki on saanut pelata. Harrastaa, rakastamaansa lajia. Tuo kiivas kiistakumppani BK-46 on vain onnistunut siinä, mistä moni muu vain haaveilee. Tuottamaan omista huippupelaajista valmentajia ja se näkyy myös kentällä. Tämä on aihe, josta olen täysin avoimesti, hyvin kateellinen Karjaalaisille. Aiheesta?
