"Saa heittää"

Kentällä on lapsia. Katsomossa on heidän vanhempiaan, jotka rakastavat lapsiaan. Vaihtopenkillä on aikuisia ihmisiä, jotka tietävät, että heillä on vastuullinen tehtävä lasten valmentajina ja kasvattajina. Miten on mahdollista, että näin hyvistä lähtökohdista voi tulla niin rumaa jälkeä?

Pelistä ja vuodesta toiseen isot ihmiset istuvat katsomoissa huutelemassa lannistuksia lapsille. Isot ihmiset, joilla useimmilla on omia lapsia, tai vähintään omia lapsuusmuistoja siitä, miten iso asia jokin yksittäinen tyhmä huuto voi olla.

Olen junnuvalmentajana lukemattomat kerrat lohduttanut esimerkiksi kaksiminuuttisen saanutta aloittelevaa käsipallotyttöä, joka on paitsi repäissyt vastustajaa rumasti mutta tahattomasti kädestä lisäksi saanut kuunnella jonkun äijän (sukupuoli ikävä kyllä merkitsevä) raivokohtauksen katsomosta. Pahimmillaan kohtaus on tullut vastustajan valmentajalta, joka on rynnännyt kentälle asti huutamaan ja jatkanut purkaustaan pelin jälkeenkin. Lapsi on itkenyt, kokenut itsensä huonoksi ja kelvottomaksi, ja seuraavissa parissakymmenessä puolustustilanteessa ei olekaan sitten uskaltanut koskeakaan vastustajaan. Ja tuntenut itsensä entistäkin huonommaksi.

Olen yrittänyt rohkaista arkoja lapsia heittämään, vaikka katsomosta kuuluisikin joka kerta, että ”antaa heittää, ei mene”. Olen korostanut heille, että tuomari päättää, oliko fintissä liikaa askeleita, ei joku huutelija. Olen sanonut joukkueelleni, että vaikka siltä näyttää ja kuulostaa, tämä ei ole elämän ja kuoleman kysymys, kävi miten kävi.

Kyllä, katsomokäytöksestä voi olla pienelle käsipalloilijalle henkistä haittaa, mutta sitäkin enemmän olen ihmetellyt, miten noloja ja säälittäviä ne huutelijat jo ihan itsessään ovat. Mikään ei aiheuta käsipallossa yhtä paljon myötähäpeää kuin naama punaisena keuhkoava iskä, joka suhtautuu johonkin D-junnujen Nalle-cupin jumbofinaalin lopputulokseen kuolemanvakavasti.

Urheilussa elää omituinen myytti, että ”ottelun tiimellyksessä tunteet aina kuumenee” ja että se on ihan ok ja sitä paitsi merkki lahjakkuudesta ja ”oikeasta asenteesta”. Tuosta myytistä johdetaan edelleen, että raivokohtauksia ja muuta huonoa käytöstä pitää katsoa läpi sormien, ”se kuuluu lajiin” – jorinaa adrenaliinista – ja että vain urheilusta mitään ymmärtämättömät kukkahattutädit jaksavat kitistä.

Myyttiä hellitään kaikessa urheilussa, pikkunaperoista ammattilaisiin, koska sen ansiosta ihmiset pääsevät vähän helpommalla: saa taantua itseään hallitsemattomaksi pikkulapseksi ja uskotella itselleen ja toisille, että se on normaalia käytöstä. Koska urheilun parissa noita lapsen tasoisia ihmisiä on paljon, on syntynyt hiljaisesti hyväksytty kirjoittamaton sääntö, että sikailuun ei puututa kuin poikkeustapauksissa.

Tässäpä newsflash:

1. On täysin mahdollista hallita itsensä ja käytöksensä myös urheilutapahtumassa, sekä kentällä että katsomossa. Perseily ei ole mikään kovan fyysisen pelin välttämätön sivutuote.
2. Käytöksensä hallitseminen ei tarkoita, että suhtautuisi lajiinsa välinpitämättömästi. Se tarkoittaa vain sitä, että on kypsä ja järkevä, ehkäpä henkisesti kestävämpi urheilijakin.
3. Paskan käytöksen kierteestä päästään pois vain sillä, että aikuiset opettelevat ensin hillitsemään känkkäränkkänsä. Muuten perinne siirtyy väistämättä aina seuraavalle sukupolvelle.
4. Jos urheilu taas on pakko pitää keskenkasvuisten hölmöjen pakopaikkana, säästäkää edes lapset! Menkää aikuisten otteluihin, tuolla miesten lätkäpeleissä esimerkiksi on paljon kaltaisianne ja kekseliäitä solvaushuutoja. Lasten ja nuorten urheilussa on mukana myös lapsia, jotka eivät tähtää sinne ”tunteet kuumenee” -huipulle vaan haluavat vain kokemuksia ja elämyksiä. Heillä on oikeus siihen, ja kellään ulkopuolisella ei ole oikeutta pilata heidän harrastustaan.
5. Tätä on varmaan vaikea uskoa, mutta yksikään tuomari koskaan ei ole alkanut tuomita paremmin sen jälkeen, kun sille on raivottu jostain virheratkaisusta. (Mutta kun aikanne raivoatte, se tuomari saa tarpeekseen, laittaa pillin naulaan, ja jonain päivänä uusia tuomareita, huonoja saati hyviä, ei enää ole. Suomalaisessa käsipallossa ollaan jo todella lähellä tätä tilannetta.)