Käsipallo tarvitsee suurempaa omistautumista

Alunperin julkaistu Hbl:ssä 3.7.2015.
Käännös virheineen minun.

Ulf Andersson. Käsipallovalmentaja ja -kouluttaja, ent. Åbo IFK:n valmentaja.

Sain pyynnön vetää yhteen ja jakaa näkemykseni suomalaisesta käsipallosta. Panostettuani paljon aikaa suomalaiseen käsipalloon vuodesta 2009 ja asuttuani Turussa viimeisen kahden vuoden aikana, tunnen että suomalaisesta käsipallosta puuttuu omistautumista ja yhteistyötä.

Monet luulevat, että tarkoittaisin, että omistautumista lajille ei ole.  Useimmissa seuroissa on ihmisiä, jotka osoittavat sekä omistautumista ja tahtoa luoda parempaa tulevaisuutta. Mutta tarvitaan jäsentynyttä, voimakasta ja tiiviisti linkittynyttä panostusta kaikkien osapuolten välillä.

Suomalainen käsipallo on mielestäni nyt pirstaleinen, kun sen pitäisi surffata sillä menestyksen aallonharjalla, minkä Mikael Källman ja miesten maajoukkue, ja nyt Jan Hagman ja naisten maajoukkue ovat saaneet aikaan. Sen sijaan negatiivisuus maajoukkueiden toimintaa kohtaan kukoistaa ja on vaikeaa saada käsitystä kokonaisuudesta ja ymmärtää sitä. Pelaajille ja maajoukkuevalmentajille jaettu kuva ei ole yhtenäinen. Vastuullisten on luotava parempi tilannekuva ja ymmärrys ongelmasta ja sen ratkaisemisesta.

Minun vastaukseni on suurempi avoimuus liiton ja seurojen välillä. Se vahvistaa omistautumista ja yhteistyötä. Suomessa ollessani olen kuullut paljon negatiivisia näkökulmia maajoukkuetoimintaan. Seurat tuntevat itsensä ennen kaikkea etääntyneeksi toiminnasta. Signaali on, että toiminta on liian sulkeutunutta. Tämä näkemys ei lisää omistautumista ja yhteistyötä, eikä myöskään motivoi työhön maajoukkueen parhaaksi. Toiminnan polttopisteeksi muodostuu sen sijaan oma joukkue ja oma seura.

Kun maajoukkuetoiminnan rahoitus on vanhempien varassa, syntyy itsessään vaikeuksia kaikkien osallistumiselle. Nuorten osalta tämä on tuhoisaa Suomen kaltaiselle maalle. Syrjäytymistä ei voi eikä saa olla. Liitolla on tässä suhteessa suuri rooli luoda taloudelliset edellytykset tällaisen syrjäytymisen kukistamiseksi.

Menestysreseptiä on vaikea keksiä ja tietä menestykseen on yhtä vaikeaa viitoittaa. Suomi tarvitsee ulkomaisia vaikutteita ja tarvitaan suurempaa avoimuutta tehtyjen ja syntyvien panostusten ympärillä. Avoimuuden toteutuessa myös uudet vaikutteet avaavat silmiä ja luovat uusia mahdollisuuksia. Tässä ovat reseptini suomalaiselle käsipalloilulle.

• Keskitetyt taloudelliset resurssit kaikelle maajoukkuetoiminnalle ja järkevät jakoperusteet.
• Maajoukkuetoiminnan konseptia ja rakennetta tulee laajentaa radikaalisti siten, että jokaisella panostuksella päästään pidemälle. Ajatus oikoteistä on saatava pois.
• Toiminnan sisällön, kehittämisen ja tavoitteiden on oltava liiton omistuksessa. Pitkän tähtäimen kehittämisen on perustuttava suomalaiseen peliajatukseen eri tasoilla.
• Pelaajien fysiikka on liian huono kansainväliseen vertailuun. Samanaikaisesti tämä valmistaa pelaajia huonosti seuraavalle maajoukkuetasolle.
• Pelaajan pitkän tähtäimen kehityspolku on epäselvä, mitä tuottaa pelaajia, jotka eivät saa oikeanlaista valmistavaa ohjausta seuraavalle tasolle.
• Kokemusten kerääminen ja jakaminen eri maajoukkueiden välillä (lue: maajoukkuevalmentajien) on liian heikkoa.

Aikani Suomessa on ollut antoisa monin tavoin. Monet kohtaamani ihmiset ovat tunnistaneet tarpeen ja mitä ehkä tulisi tehdä, mutta he eivät ole tulleet kuulluiksi. Matkani suomalaisen käsipalloilun parissa on suurilta osin päättynyt, yhteydenpito jatkuu ja joitain panostuksia tulee ehkä tulevaisuudessa. Juuri nyt keskityn seuraavaan tehtävään Norjassa Bækkelaget Håndball Dame Eliten kanssa.

Sille, joka tuntee tämän tekstin herättäneen ajatuksia, sanon: Onnea!

Ulf Andersson
Käsipallovalmentaja ja -kouluttaja, ent. Åbo IFK:n valmentaja.