HC West siirtyi Mikko Koskuen aikaan

Mikael Källman lähtee, tilalle tulee toinen MK, Mikko Koskue.
Mutta kuka on #MK2?

HC Westin uusi päävalmentaja Mikko Koskue ehti mittavan pelaajauransa aikana pelata SM-sarjan lisäksi mm. Italian Serie A:ssa ja Saksan Bundesligassa. Miesten maajoukkueessa Suomen P96-maajoukkueen nykyinen luotsi pelasi 50 A-maaottelua, joissa hän teki 137 maalia.

Mikä sai valitsemaan HC Westin?

Halu valmentaa ja kehittää nuoria suomalaisia pelaajia, joilla on motivaatio kohdallaan ja tähtäin korkealla. Uskon että Kauniaisissa on hyvä ympäristö toteuttaa tätä. Sama asia vei minut 3,5 vuotta sitten nuorten maajoukkueen peräsimeen ja tämä pesti Westissä on mielestäni hyvä ja looginen askel minulle valmentajana.

Pitkäjänteinen tavoite on kasvattaa pelaajia niin miesten maajoukkueeseen kuin ulkomaan kentillekin. Granilla on hyvä junioripohja ja –työ, joka antaa selkänojaa pitkässä juoksussa. Lisäksi meillä on nippu loistavia kokeneita pelaajia, jotka toisaalta auttavat joukkuetta eteenpäin ja menestymään ja toisaalta toimivat nuorille esikuvina ja kasvattajina.

Astut Westissä Micke Källmanin isoihin saappaisiin, hirvittääkö se?

Heh, tuskin olisin tässä jos joku minua hirvittäisi tai pelottaisi. Se ei pelaa joka pelkää. Itse näen että en ole astumassa kenenkään saappaisiin, vaan tuomassa Kauniaisiin omat kengät mukanani. Sitä paitsi en viihdy kauhean hyvin lantsareissa muutenkaan.

Jokaisella valmentajalla on oma tyylinsä, niin myös minulla. Näen sen vain positiivisena että aita on asetettu korkealle ja odotukset myös minua kohtaan ovat suuret.

Nostan hattua mitä Micke on täällä tehnyt viimeiset 7 vuotta. Se on pitkä aika käsipallossa valmentaa yhtä joukkuetta. Entisenä huippupelaajana Micke ymmärtää lajin pienimmätkin nyanssit ja hengittää edelleen käsipalloa joka solullaan.

Varmasti meissä on paljon yhteistäkin, onhan molempien opit ja kokemukset Saksasta. Silti paljon asioita tulee muuttumaan, kaikilla on oma tyylinsä.

Mikä tulee muuttumaan pelillisesti? Miltä tulee näyttämään Westin käsipallo Koskuen alaisuudessa?

Westin pelissä on mielestäni ollut hyviä elementtejä jo ennestään ja paketti on toiminut, peli on ollut dynaamista ja liikkuvaa. Mutta silti lähtökohtaisesti kaikessa on aina parantamisen varaa. Meillä tulee olemaan muutama pelillinen painopistealue mitä lähdetään parantamaan. Mielestäni peliä tulee kehittää niin, että ratkaisupaikkoja tulee pelissä entistä enemmän myös viivalle ja laitoihin, joissa molemmissa meillä on loistavia pelaajia. Näin peliin saadaan lisää leveyttä. Lisäksi nopeissa ja puolinopeissa hyökkäyksissä on parantamisen varaa. Ne tulevat kaikki olemaan suht isoja muutoksia, joten prosessi tulee viemään oman aikansa ja vaatimaan myös tietyt oppimisrahat ja –virheet.

Positiivista on myös että joukkue on tottunut kurinalaiseen peliin molemmissa päissä. Se tulee olemaan tärkeää minullekin ja on kiva että se on jo pojilla hallussa, ei tarvitse aloittaa aapisten lukua alusta.

Tähän mennessä olette ilmoittaneet uusista pelaajista Atte Pakarisen ja Simon Blomfeldtin nimet, mitä sanot heistä?

Olen seurannut molempien kehitystä nuorten maajoukkuevalmentajana. Molemmat ovat erittäin lupaavia ja kunnianhimoisia pelaajia, jotka halusivat kokea urallaan seuraavan kehitysaskeleen ja valitsivat Westin osoitteekseen. Mielestäni heille jopa aika looginen askel tulla meille, täällä saavat pelata hyvässä A-juniorijoukkueessa ja lisäksi joko 1-divisioonaa Grifkin tai liigaa Westin paidassa. Molemmat aloittavat armeijan tässä lähellä ja pääsevät kulkemaan yhteiskyydillä muiden pelaajiemme kanssa, siksikin hyvin looginen valinta heiltä mielestäni.

Westin liigajoukkueen keski-ikä tulee ensi kaudella pyörimään 21-22 vuoden haarukassa, mikä on erittäin alhainen ja joukkue tulee olemaan selvästi suoria kilpailijoitaan nuorempi.

Uhka vai mahdollisuus?

Ehdottomasti mahdollisuus. Mielestäni meillä on erittäin hyvä pakka kasassa ensi vuotta ja tulevaisuutta silmällä pitäen. Se ei tarkoita etteikö me haluttaisi myös kokeneempia ja kypsempiä pelaajia joukkueeseen.

Vaikka joukkue nuori onkin, siitä löytyy kokemusta kuitenkin yllin kyllin. Esimerkiksi Miro, Sami, Sammen, Freddan ja Sten ovat kaikki nuoria, mutta silti erittäin kokeneita pelaajia. Lähes joka paikalle löytyy kokeneempi pelaaja joka tuo rutiinia ja vähemmän kokenut pelaaja joka varmasti oppii paljon kokeneemmilta. Ainoa uhka minkä näen että nuori keski-ikä tuo tullessaan on se tosiasia että pelaajistamme 6 kpl käyvät ensi kaudella armeijaa. Se tuo väistämättä pienen haasteen tekemiseen.

Olet yksi todella harvasta eli viidestä suomalaisesta jotka ovat pelanneet maailman parasta käsipallosarjaa eli Saksan Bundesliigaa.

Saavutitko pelaajaurallasi sen mitä halusit vai jäikö jotain hampaankoloon?

Kun uraa katsoo taaksepäin, 17 vuotta ulkomailla antoi paljon, niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Toteutin käsipalloilijana ne haaveet joita minulla pikkupoikana oli. Ja ehkä vähän enemmänkin.

Bundesliiga saattaa olla jonkun mielestä meriitti, mutta ei se minua ole ihmisenä muuttanut. Enemmän itselleni mieleen on jäänyt hyvät pelikaverit niiltä ajoilta kuin itse Bundesliiga. Toki näin valmentajana se saattaa välillä auttaa että jo pelaajana tuli koettua ja nähtyä yhtä sun toista.

Jäikö sitten jotain hampaankoloon? Olen iloinen että uskalsin lähteä kokeilemaan mihin rahkeet riittävät. Päivääkään en vaihtaisi pois, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Toki aina voi jossitella ja miettiä mitä jos olisi tehnyt noin tai noin. Uralle mahtuu monta päätöstä mitkä ovat muuttaneet käsipallon lisäksi myös koko muun elämän suuntaa. Kerran piti valita parin päivän sisällä mennäkö seuraavaksi kaudeksi Saksaan, Italiaan, Sveitsiin vai Espanjaan. Tuollaiset päätökset ovat aika vedenjakajia myös muun elämän kannalta, ei vain käsipallon. Jälkikäteen on turha miettiä ja jossitella että olisi pitänyt tehdä toisin.

Olet Laudaturin ylioppilas, puhut seitsemää (!!!) kieltä ja takataskussa on tuotantotalouden diplomi-insinöörin paperit. Olet siis ehtinyt muutakin kuin pomputtaa palloa?

Heh, voi kai sen niinkin sanoa. Mitä vieraisiin kieliin tulee, syy siinä(kin) on käsipallon. Olin päättänyt että haluan pelaamaan johonkin käsipallon suurmaahan, mutta en tiennyt onnistuuko se ja jos onnistuu, niin mihin maahan. Siksi opiskelin lukiossa peruskielten lisäksi myös saksaa, ranskaa ja espanjaa, jotta ulkomaille lähtö ei ainakaan kielestä jäisi kiinni. Myöhemmin italian kieli tuli vielä kaupan päälle, kun päädyin sinne pelaamaan. Ja sanottakoon että kielitaidosta on ollut suunnaton apu elämässä, niin työelämässä kuin muutenkin. Etelä-Saksasta käsin Ranska, Italia, Sveitsi ja Itävalta olivat ihan vieressä ja niitä kieliä tuli käytettyä paljon useammin kuin täällä Suomessa.

Mutta korjataan sen verran että en puhu enää seitsemää kieltä, Espanja jäi aika lailla alkeisiin lukiossa. Tosin sinnekin oli siirto kerran hyvin lähellä, silloin olisi sillekin kielelle tullut tarvetta enemmän. Mitä taas opiskeluihin tulee, olin päättänyt että hoidan ne kunnialla, pelasin sitten missä hyvänsä. Minulle oli alusta asti tärkeää, etten rakenna tulevaisuuttani ainoastaan käsipallon varaan.

Miten pystyit hoitamaan opiskelun ja ammattilaisurheilun samaan aikaan? Häiritsikö käsipallo opiskelua vai toisinpäin?

En sanoisi että opiskelut häiritsivät käsipallouraani, eikä myöskään toisinpäin. Päinvastoin, opiskelu antoi hyvän tasapainon urheilulle, ettei nyt sentään 24/7 tarvinnut käsipalloa miettiä. En silti ala jakelemaan muille neuvoja, en halua sanoa mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Kukin tavallaan. Suomi on Euroopasta katsottuna muutenkin ylikoulutettu yhteiskunta, eli on kyseenalaista, pitääkö ammattiurheilijoidenkin hankkia akateeminen tutkinto. En siis sano mikä on oikein ja mikä väärin. Jokainen valitsee tiensä. Niin minäkin.

Olit kauan ulkomailla, 17 vuotta. Se on pitkä aika. Millaista se oli ja millaista oli palata Suomeen?

Minulla oli ilo ja kunnia asua erittäin hienoissa paikoissa Euroopassa, upeiden kaupunkien kupeessa. Toki kaikki tietoisia päätöksiä, kukaan ei pakottanut minua mihinkään, sain onnekseni valita itse mielenkiintoiset pelipaikat. Lähikaupunkeina olivat mm. Strassbourg, Firenze, Stuttgart ja München. Vieressä aina Alpit, viinitilat tai Välimeri.

Toki se muuttaa ihmistä kun lähes koko aikuisiän asuu ulkomailla. Paljon tuli koettua ja nähtyä. Ulkomaiset käsipallokentät antoivat paljon, mutta kentän ulkopuolinen elämä vielä enemmän. Yli 15 vuotta eri kulttuureissa ja yhteiskunnissa muokkaa ihmistä kuin ihmistä. Tänään katson asioita eri tavalla kuin mitä katsoisin jos olisin aina asunut Suomessa.

Pelasit kauden myös Italian Serie A:ssa, siellä ei muita suomalaisia olekaan nähty. Millainen kokemus se oli?

Se oli hieno kokemus kaiken kaikkiaan. Pelillisesti jäi loppukaudesta vähän hampaankoloon, Euro Cupeissakin pudottiin niukasti Itävallan mestarille puolivälierissä. Italian liiga voi silloin hyvin ja varakkaita seuroja oli useita. Liigassa oli paljon hyviä ulkomaalaisia, myös esim saksalaisia. Meidänkin joukkue oli puhdas ammattilaisjoukkue ja touhu sen mukaista. Nykyään Italiassa ei ikävä kyllä juurikaan enää käsipalloon panostavia tahoja ole ja siten myös taso on laskenut.

Pelillisesti Italia erosi Saksasta kuin yö päivästä. Siinä missä saksalainen käsipallo on kurinalaista, Italiassa homma oli aika villi länsi meininkiä.

Näin jälkeenpäin ajateltuna Italia oli ennen kaikkea mieletön elämänkokemus. Uusi maa, uusi kulttuuri, uusi kieli. Kontrastien maa, mistään muusta Euroopan maasta ei löydy yhtä paljon vastakohtia. Pohjois-Italia on kuin Itävalta, ja Sisilia jo lähes kuin Afrikka. Ja väliin mahtuu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Pelejä oli pohjoisesta etelään, matkat pitkiä, osa mentiin lentämällä. Hieno maa ja kulttuuri jonne olen palannut sen vuoden jälkeen useita kertoja joka vuosi, Etelä-Saksasta sinne kun oli vain parin tunnin automatka.

Miten suomalainen käsipallo eroaa saksalaisesta?

Suurin ero varmaankin löytyy kentän ulkopuolelta, asemasta yhteiskunnassa, medioissa jne. Saksassa käsipallo on jalkapallon jälkeen toiseksi suurin joukkuelaji. Se näkyy katukuvassa ja lehdissä, tasolla kuin tasolla. Sitä ei pääse karkuun. Suomessa sitä saa etsiä suurennuslasilla, yhteiskunnasta ja mediasta, varsinkin suomenkielisistä medioista. Lisäksi siinä missä Suomessa koululiikuntaakin hallitsevat pesäpallo, salibandy ja jääkiekko, niistä ei yhdestäkään ole tietoakaan saksalaisessa koulussa. Siellä pelataan futista ja käsistä.

Pelillisesti eroja on myös paljon. Kurinalaisuus ja pelaajien roolitus on viety siellä paljon pidemmälle. Ja yksi suuri ero on myös kauden rytmitys. Saksassa kausi on ensinnäkin pidempi, ja pelit pelataan lähes poikkeuksetta viikonloppuisin, niin juniori- kuin senioritasollakin. Arkipäivät on pyhitetty treenaamiselle ja viikko kulminoituu viikonlopun otteluun, johon laitetaan kaikki peliin. Tämä helpottaa esimerkiksi pitkäjänteisen fysiikkatreenin suunnittelua ja toteutusta. Poikkeuksia siihen rytmitykseen tulee lähes ainoastaan Bundesliigassa missä Champions League sekoittaa rytmiä.

Olet seurannut taas suomihandista nyt pari vuotta. Mitä mieltä olet sen nykytilasta?

On ollut kiva nähdä että harrastajamäärät on kasvussa ja turnaukset kuten Siuntio cup voi paremmin kuin koskaan. Juniotyö seuroissa paranee koko ajan.

Mitä tulee miesten sarjaan, niin positiivista on ollut nähdä pelitempon nousseen ja miksei samalla pelin yleisen tasonkin. Suuri osa pelaajia on hyvässä fyysisessä kunnossa, osa treenaa hyvin ammattimaisesti vaikka amatöörejä ovatkin.

Tietty jotain negatiivistakin on tullut vastaan. Mielestäni suomalainen käsipalloyhteisö on niin pieni, että siellä pitäisi saada helpommin ja nopeammin muutoksia aikaan jos niihin on tarvetta. Liikaa tyydytään siihen mitä on ja ajatellaan että jatketaan samaa rataa, hyvin tää menee. Mielestäni aina on varaa parantaa ja sen eteen on tehtävä työtä. Liikaa katsotaan myös omaa nurkkausta ja unohdetaan se yhteinen hyvä. Se on isosta käsipallomaasta tulleelle välillä vaikea ymmärtää.

Lisäksi ikävää on ollut huomata tietyn kunnioituksen puutetta sekä peliä että vastustajaa kohtaan. Tämä korostui varsinkin kevään loppupeleissä miesten sarjassa. Tappouhkaukset tai huorittelut kentällä ja sen ulkopuolella eivät kuulu mihinkään lajiin, missään maassa. Vaikka tunteet kävisivät miten kumina ja panokset olisivat korkeat. Jos ylilyöntejä tulee ne pitää kitkeä heti pois, ei katsoa touhua sormien läpi. Saksassa käsipallo on erittäin kovaa peliä ja ammattina käsipallo on vieläkin raaempaa touhua, mutta kentällä ja vaihtopenkillä touhu on kuitenkin herrasmiesmäistä. Vastustajaa kunnioitetaan eikä sitä vahingoiteta tahallaan. Peli saa olla kovaa mutta ei likaista. Niin ikään verbaaliset ylilyönnit ovat siellä erittäin harvinaisia niin kentällä kuin vaihtopenkilläkin. Vastustajan ja pelin kunnioitusta on mielestäni meillä saatava paremmaksi. Pelaajan ja valmentajan on tiedostettava esikuvaroolinsa ja elettävä sen mukaan.

Mennään takaisin valmentamiseen. Peliuran ohella olet ehtinyt valmentaa toistakymmentä vuotta junioritasolla ja monta vuotta miehiäkin, sinulla on yhteensä 19 vuoden kokemus valmentajana. Sinulla on myös ainoana suomalaisena Saksan toiseksi ylin valmentajan tutkinto eli B-lisenssi.

Mikä ajoi valmennuksen pariin?

Valmennus on aina kiinnostanut ja kiehtonut. Itse asiassa siviilissäkään liikunnanopettajaksi opiskeleminen ei ollut kaukana. Ja tietysti 17 vuoden aikana ulkomailla ehti kokemus pelistä, lajista ja valmennuksesta karttua kiitettävästi. Laskin joskus että junioriaikojen jälkeen minulla oli aikuisten joukkueissa noi 20 valmentajaa yli 10:sta eri maasta. Siihen on mahtunut valmentajia lähes kaikkialta Euroopasta: Kroatiasta, Sloveniasta, Tanskasta, Saksasta, vaikka mistä. Olen aina yrittänyt ottaa heiltä oppia ja analysoida heidän parhaat puolensa valmentajina, ja kirjoittanut muistiin mitä keneltäkin mielestäni voi oppia. Kaikilta varmasti on voinut oppia jotain, joiltain enemmän, toisilta vähemmän.

Tärkeintä valmennuksessa kuin monessa muussakin on mielestäni nöyryys ja halu oppia joka päivä uutta. Kaikki valmentajapestini ovat opettaneet paljon, niin uskon tapahtuvan myös jatkossa. Vaikka koko ajan onkin opittavaa, ihan raakileena en itseäni kuitenkaan enää pidä. Sen verran on matkan varrella tullut koettua ja nähtyä, että luulisi siinä jo tällaisen tyhmemmänkin jotain oppineen.

Millainen on hyvä valmentaja?

Hyvä kysymys. Valmentaminen on ennen kaikkea ihmisten johtamista, ja nimenomaan yksilöiden johtamista, myös joukkue-urheilussa.

Käsipallossa on valmentajalle monta haastetta. Pitää hallita puolustus ja hyökkäys. Pitää tulla toimeen ihmisten kanssa ja olla tarpeeksi auktoriteettia, samalla kuitenkin motivoiva. Tärkeää on omata myös jonkinlaiset pedagogiset taidot. Kaiken keskellä pitää nähdä kokonaisuus, niin kentälläkin pelin aikana kuin muutenkin. On pystyttävä kehittämään joukkuetta mutta myös yksilöitä.

Oma kokemukseni on, että hyviä treenejä pystyy vetämään lähes kuka tahansa, siihen ei nykypäivänä tarvita kuin nettiyhteys ja youtube, sieltä löytyy harjoitteita joka lähtöön jos sikseen tulee. Mutta hyvään valmentajaan kuuluu paljon enemmän. Kuka pystyy auttamaan pelaajia myös yksilötasolla eteenpäin, kuka näkee pienet nyanssit esimerkiksi taktisten kuvioiden ajoituksessa.

Lisäksi ne valmentajat, jotka tiukassa pelissä pystyvät antamaan hyviä taktisia neuvoja pelin ratkaisuhetkillä ovat olleet urallani hyvin harvassa. Jos valmentajalla on niissä tilanteissa korkeampi pulssi kuin pelaajilla niin ei hyvää seuraa.

Ja omasta mielestäni hyvä valmentaja on nöyrä ja itsekriittinen, joka uskaltaa myöntää myös omat virheensä. Eli kiteytettynä käsipallovalmentaminen on erittäin kompleksi homma, siksi kai se niin kiehtookin. Oppia ikä kaikki.

No oletko itse hyvä valmentaja?

Heh, tuohon on paha ottaa itse kantaa, sitä täytyy kysyä muilta. Mutta ainakaan oma tekemiseni valmentajanakaan ei jää uskon puutteesta kiinni, uskon omiin kykyihini. Toki pitää olla nöyränä liikenteessä ja olla valmis oppimaan uutta joka päivä.

Mitä odotat pelaajiltasi?

Etenkin kovaa sitoutumista ja oikeaa asennetta. Asenteeseen kuuluu ennen kaikkea nöyryys ja itsekriittisyys, olen aina sanonut että tyytyväinen urheilija on entinen urheilija. Joka päivä pitää yrittää kehittyä. Lisäksi kurinalaisuus niin yksilö- kuin joukkuetasollakin ovat minulle tärkeitä. Silti pieni pilke silmäkulmassa tekee hyvää, ei kannata liikaa purra hampaita yhteen. Tekemisen on oltava myös mielekästä. After all, it´s just a game.

Olet valmentanut -96 syntyneiden poikien maajoukkuetta nyt 3,5 vuotta. Millainen projekti se on ollut?

Erittäin mielenkiintoinen ja opettava projekti. Poikien into ja motivaatio on ollut alusta asti kova. Projektia aloitettaessa pojat olivat noin 15 vuotiaita eli monella tapaa todella kriittisessä iässä käsipallouran kannalta. Ja kaikin puolin vielä ihan raakileita. On ollut kiva seurata heidän kehitystään ja olla siinä mukana. Uskon että jos terveenä pysyvät, moni tulee pelaamaan vielä miestenkin maajoukkueessa. Tuloksellisestikin olemme pärjänneet mielestäni ihan hyvin, mainittakoon esimerkiksi Baltic cupin voitto parin vuoden takaa. Siellä kaatui kaikki Baltian maajoukkueet. On toki tukkapöllyäkin tullut. EM karsinnoissa arpa heitti meidät kovimpaan lohkoon ja sieltä ei jäänyt paljon jälkipolville kerrottavaa.

Olet ollut mukana myös poikasi joukkueen eli Kiffenin 04 poikien valmennuksessa. Kun aloitit siellä vajaa 1,5 vuotta sitten joukkue oli enemmän tai vähemmän täysi heittopussi. Nyt tällä kaudella voititte suvereenisti sekä kilpa- että haastesarjan, toisen jopa ilman tappioita.

Hurja kehitys, mitä on tapahtunut noin lyhyessä ajassa?

Sanottakoon ihan ensin että mielestäni tuossa iässä sarjan saati sitten yksittäisen pelin voittaminen on täysin toisarvoista. Tietenkin jokainen urheilija ja valmentaja mieluummin voittaa kuin häviää, mutta noin nuorena harrastuksen mielekkyys ja pitkäjänteinen kehitys on AINA tärkeämpää kuin lyhytaikainen menestys. Se unohtuu usein liian monilta. Toki siinäkin joukkueessa ollut kiva seurata kehitystä ja kuinka pojat ovat oppineet pelaamaan ja voittamaan. Mistään ylivoimasta en kuitenkaan missään nimessä puhuisi, iso osa pelejä voitettiin pienillä marginaaleilla, puoliajalla oltiin usein tappiollakin. Kaikki kunnia kehityksestä pojille itselleen ehdottomasti.

Ensi kauden tavoitteet Westissä?

Pelaajien ja joukkueen kehitys on se ensisijainen ja pitkäjänteinen tavoite, mitali tulee jos on tullakseen, toki senkin eteen tehdään töitä. Jokainen valmentaja haluaa ottaa käytettävissä olevasta materiaalista parhaan mahdollisen irti ja voittaa niin paljon pelejä kuin mahdollista.

Meillä on vielä pari pelaajaa kiikarissa ensi kaudeksi. Jos he saamme meille niin ties vaikka kuinka kirkkaita mitaleita lähdettäisiin tavoittelemaan. Nuorten lahjakkuuksien lisäksi tarvitsemme aina myös kokeneita pelaajia johtamaan joukkuetta ja antamaan nuorille esimerkkiä. Jos näissä onnistumme, uskon että tulemme vuodesta toiseen taistelemaan mitaleista. Minkä värinen mitali milloinkin on tavoitteena, katsotaan aina syksyllä kun tiedämme millainen joukkue meillä ja muilla on.

Vaikka vastaankin päävalmentajana Westissä vain urheilullisesta puolesta, myös kentän ulkopuolella yritämme kehittää seuran tekemistä. Haluaisin nähdä seuraidentiteetin kasvavan ja yhteisölisyyden Granilaisen käsipallon ympärillä kehittyvän.

Viimeinen kysymys. Olet nähnyt ja kokenut paljon ulkomailla niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Onko jotain kommelluksia sattunut matkan varrella?

Aika paljonkin, voisi varmaan kirjan kirjoittaa. Kai niitä sattuu kaikille, koskee varmaan lajia kuin lajia maassa kuin maassa. Jos pari ainakin itselle mieleen muistuvaa juttua kertoisi. Ensimmäinen, Saksasta kun mentiin Kieliin pelaamaan ehkä maailman kovinta joukkuetta vastaan, THW Kieliä. Silloin siellä pelasivat mm. Magnus Wislander, Staffan Olsson, Stefan Lövgren ja Nikolaj Jacobsen. Yleensä vieraspeleihin menimme päivää ennen ja yövyimme hotellissa, jotta ehdittiin valmistautua peliin eikä matka painanut jaloissa. Kieliin kuitenkin jostain syystä menimme koko Saksan läpi junalla vasta pelipäivänä, matkaa noin 800km. Ajatuksena kai että eihän sieltä kukaan pisteitä hae muutenkaan, niin miksi laittaa reissuun kahta päivää. Varsinkaan kun me oltiin sarjataulukon hännillä ja kotijoukkue johti sarjaa. Meille oli varattu hotelli Kielistä että ehdimme syömään ja lepäämään iltapäivällä muutaman tunnin ennen peliä. Juna oli kuitenkin niin paljon myöhässä, että jouduttiin menemään suoraan hallille, eikä ehditty edes kunnolla syömään. Ruokaa oli kuitenkin pakko saada, niinpä päädyimme ottamaan juna-aseman mäkkäristä sapuskat kainaloon, muuta energiaa ei ollut nopeasti tarjolla. Kun saavuimme hallille tuntia ennen peliä, se oli jo täynnä, kuten aina, yli 10.000 katsojaa. Yritettiin piilotella mäkkärin pusseja ja vetää burgerit nopeasti naamaan ettei nyt ihan turisteilta näytettäisi. Sitten ei muuta kuin ketsupit pois suupielestä ja baanalle. Kun peliä oli pelattu 10 min, oli taululla muistaakseni 8-1 lukemat Kielille ja itsellä suussa BigMacin karvas maku. Näytettiin siis sittenkin turisteilta. Se oli kaukana urheilun juhlasta se.

Toinen itselle ikimuistoinen ajankohta oli ensimmäinen viikkoni Italiassa, mihin siirryin kesken kauden. Tiistaina saavuin maahan ja keskiviikkona allekirjoitin sopimuksen. Kiirettä piti kun saman viikon lauantaina oli jo eka sarjapeli, kaukana Sisiliassa. Perjantaina peliin valmistavien treenien jälkeen minut vietiin täkäläiseen urheiluruutuun suoraan TV-lähetykseen haastateltavaksi. Koska pohjolan pojan kieli ei vielä taipunut italiaksi, sanoivat että tulkki tulee paikalle. Minuuttia ennen lähetyksen alkua selvisi kuitenkin että tulkki olikin jumissa liikenteessä. Great. Halusivat kuitenkin että pysyn studiossa ja mukana lähetyksessä.

Siinä sitä sitten istuttiin suorassa TV-lähetyksessä huuli pyöreänä sanaakaan ymmärtämättä. Luulin että koska tulkki ei ole paikalla niin eihän minulta mitään kysytä vaan saan vain istuskella, yleisöä ja haastateltavia oli muitakin paikalla. Yhtäkkiä mulle kuitenkin esitettiin kysymyksiä italiaksi. Koko studiossa kukaan muu ei puhunut mitään muuta kieltä, joten apua oli turha huudella. En tiennyt mitä kysyttiin mutta koska pakko oli jotain vastata, vastasin jotain englanniksi. Vieressä istunut joukkueeni kapteeni käänsi vastaukseni italiaksi, ainoa vaan että hänkään ei osannut sanaakaan englantia. Joten minä en ymmärtänyt kysymystä ja hän taas ei vastausta. Tutto bene, hyvin menee, mutta menköön. Italiaanot ei ole niin tarkkoja, ei jaksa stressata turhan päiten. Itse olin vähän hämilläni. Mutta kaikkeen oppii, maassa maan tavalla.

Seuraavana päivänä lennettiin sitten Sisiliaan ensimmäiseen peliini. Firenzen lentokentällä saatiin joukkueen untuvatakit koska olihan jo marraskuu ja saattaa tulla vilu. Sisiliassa oli kuitenkin 28 astetta lämmintä, mutta untuvatakki kuului olla päällä yhtenäisyyden vuoksi, joten pohjolan pojalla alkoi tulla yksi jos toinenkin hikikarpalo otsalle. Kesähelteellä pitkässä untuvatakissa. Kun päästiin hallille, siellä vasta hässäkkä alkoikin, paikalla oli varmaan enemmän poliiseja kuin katsojia. Aivan kauhea määrä. Sisilialainen veri kiehuu helposti ja mopo saattaa lähteä käsistä, olivat siis varautuneet. Hallin ulkoseinään oli maalattu teksti ”MAKSA, että pääset sisään, RUKOILE, että pääset ulos”. Ja sen mukaista oli touhukin hallissa, hyvä etteivät tuomareita pahoinpidelleet pelin jälkeen kun olimme voittaneet kotijoukkueen, raukat joutuivat lähtemään poliisisaattueessa pois. Pelin jälkeen mietin että nyt olen ollut maassa 5 päivää, mitäköhän kaikkea seuraavat kuukaudet tuovat vielä tullessaan. Se oli kaiken kaikkiaan 24-vuotiaalle pojanklopille opettava vuosi.